Jyväskylä Basketball Academyssa Leon Öunap, 19, elää arkea, joka muistuttaa pääpiirteittäin ammattilaisen koripalloelämää. Divisioona A:n tempo on tullut tutuksi, treeneissä intensiteetti tapissa ja rooli joukkueessa selkeytyy viikko viikolta. Olemisessa on omanlaistaan keveyttä kovista tavoitteista huolimatta.

Sen taustalla on neljä vuotta Mexico Cityssä. Suurkaupungissa, jossa liikenne ei liiku, paikkapuolustus ei lopu ja vastuuta saa kantaa sen minkä hartiat kestää. Nuoren takapelaajan matka kulki Espoon Hongasta amerikkalaistyyliseen high school -korikseen ja sieltä Jyväskylään. Ympäristöön jossa jälleen seuraavan askeleen ottaminen tuntuu mahdolliselta.

– No siis mä olin aluksi jossain sellaisessa koripallokerhossa tyyliin ihan kaksvuotiaana. Me asuttiin Lauttasaaressa vissiin sillon, että varmaan siellä tai Espoossa mä olen koriksen aloittanut, Leon muistelee aikoja joita ei edes muista.

Ihan jokaisen koripalloilijalla korismatka ei ole kulkenut idyllisen Lauttasaaren kautta Espooseen, Honkahallin kolmoskentältä Mexico Cityn perjantai-iltapäivän ruuhkiin ja suurkaupungin vilinästä Jyväskylän lintukotoon. Toisaalta, kun Leon Öunap materialisiotuu koriskentälle rakkauden kevättalvella 2026, jotenkin se koripallomatka maistuu kaikessa tekemisessä.

Kenttää siirrytään Speedy Gonzalesina ja meksikolaisen katukauppiaan opportunismi nostaa päätään joka kerta kun pallonriistoon on edes teoreettinen mahdollisuus. Koripalloperusteet peliasennosta lähtien muistuttavat Susi All Stars -leirit läpikäynyttä kivikovan honkalaisen koripallokoulun kasvattia ja vastuu joukkueen yhteisistä asioista kannetaan samalla vakavuudella kuin miten seuran arkeen kuuluvat askareet hoidetaan Ilkka Hyppösen tiukassa kurissa.

Gringo miljoonakaupungissa

Koripallomatka on oma juttunsa, mutta elämää Leon on ehtinyt näkemään ja oppimaan 2020-luvulla ikätovereihinsa verrattuna pohjattomat määrät. Koronapandemian jälkeen perhe muutti Meksikoon ja tuikitavallinen lukion käynti työnimikkeellä “Leppävaaran lukion urheilulinja” vaihtui The American School Foundationiin Mexico Cityssa.

Arjen ero Espoossa ja Mexico Cityssa on, kappas kummaa, vähän isompi kuin Hesburgerin ja Taco Bellin ranskalaisten makumaailmassa.

– Siis, kaikki on tottakai tosi erilaista. Ensinnäkin sää, meteorologi Öunap huomauttaa.

– Onhan se aikamoinen kulttuurishokki. Oltiin kyllä reissattu paljon, että ei se ollut mun eka kerta Suomen ulkopuolella, mutta on se eri asia asua maassa kuin olla vaan reissussa. Tosi hyvin kuitenkin pääsin siihen arkeen ja elämäntyyliin sisään. Ja tacot on tosi jees.

Jokainen perinteikkäitä Hollywoodin liukuhihnalta ulos pumppaavia nuorten kasvutarinaelokuvia katsonut tietää, että uuteen ympäristöön muuttaminen pitää sisällään aina, poikkeuksetta ja pakon sanelemana, erilaisuuksista huomauttelua ja erinäisten lempinimien keksimistä. Erottuiko suomalaisen loskaisen syystalven karaisema nuorukainen meksikolaisesta katukuvasta niin selvästi, että tätä stereotypiaa sai kokea tosielämässä?

– Huomasin kyllä, että kadulla jengi saattoi tuijottaa enemmän kuin täällä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Gringo ja blanco oli aika normaaleja juttuja mitä sai aluksi kuulla, mutta ei mulla ollut mitään huonoja kokemuksia siitä sillä tavalla kuin vois ehkä kuvitella, Leon muistelee.

Koulun, koriksen ja sosiaalisen elämän tasapainottelu ei tavoitteellisesta urheilijan elämästä haaveilevalle ole pala kakkua missään päin maailmaa. Sanontaa mukaillen Amerikassa kaikki on isompaa, mutta härmäläiseen maailmanmaisemaan verrattuna Mexico Cityn yli 20 miljoonaa asukasta, The American School Foundationin 3000 oppilasta ja joka koripallokausi noin 25 try outien kautta joukkueeseen hakevaa pelaajaa ovat kuin yö ja päivä siihen mihin täällä on totuttu.

Koripallon ulkopuoliset sosiaaliset piirit ja arki eivät ajatuksen tasolla tunnu helpoilta saada raiteilleen, mutta monikansallisen kouluympäristön hyvä puoli on se, ettei ole ainoa muualta pelipaikoille muuttanut. Jenkkityylisillä rakenteilla pyörivä koulutoiminta pitää sisällään myös koulutuntien ulkopuolista toimintaa siinä määrin, että on miltei mahdotonta löytää itseään osana jotain sosiaalista ryhmää ennen kuin huomaakaan.

– Yleisesti mä sanoisin, että kyllä kaikki tulee toimeen kaikkien kanssa. Se tekee siitä prosessista todella paljon helpomman, kun koulussa on niin monia eri kansalaisuuksia sekaisin. Pelkästään korisjengissä oli porukkaa Yhdysvalloista, Meksikosta, Venezuelasta ja Espanjasta mun lisäksi, Leon kertaa.

– Se koulu oli tosi hyvä, ja ympäristö oli tosi positiivinen. Aluksi oli varovainen, mutta kun uskalsi olla oma itsensä, niin löytyi kaverit nopeasti. Pidän niihin edelleen yhteyttä ja olen menossa keväällä moikkaamaan niitä kauden jälkeen.

Kouluarki kolmen tuhannen ihmisen koulussa on oma juttunsa. Suurkaupungin sykkeen aistiminen yli 20 miljoonan ihmisen kylässä asuessa on sen sijaan asia mihin kovin moni tätä lukeva ei pysty samaistumaan tai pääse kokemaan elämänsä aikana.

Nykyaikaista puolinegatiivista uutisvirtaa uskoessa saa sen kuvan, että suurkaupungit ovat vaaravyöhykkeitä jo periaatteellisella tasolla ja stereotyyppisesti kaikki Yhdysvaltojen alapuolella on villiä länttä. Toimituksessa olemme onneksi paremmin todellisuudessa kiinni, mutta miltä se tuntui elää arkea jatkuvan väenpaljouden seassa?

– Olet yksi yli 20 miljoonasta. Jos asut oikeasti siellä itse kaupungissa, niin kaikkialla on todella, todella paljon ihmisiä ja järkyttävät ruuhkat koko ajan. Se on ehkä vähän liioiteltua se vaarallisuus, mistä puhutaan. Tai kyllä, niinkuin missä tahansa, on niitä alueita missä ei kannata yöllä liikkua yksin, mutta kyllä siellä muuten pystyi ja uskalsi päivällä liikkua kaupungilla ihan sillä tavalla huoletta, Leon vakuuttaa.

– Mutta sen sanon, että ei sitä ei ole tehty kävelemistä varten sitä kaupunkia. Kaikkialle pitää mennä autolla ja ne ruuhkat on käsittämättömiä. Varsinkin ekan kouluvuoden aikana, kun asuttiin eri kaupunginosassa, aamutreeneihin ehti ennen ruuhkaa ja matkaan meni ehkä 6–10 minuuttia. Perjantai-iltana kotimatka saattoi kestää kaksi tuntia. Kärsivällisyyttä on tullut opittua.

Arjen ympyrä alkaa ja loppuu kuitenkin korikseen. Välillä meistä kaikista varmasti tuntuu, että harjoitellaan reippaasti, runsaasti ja raivolla eikä aikaa oikein jää muulle elämälle.

Meksikossa on vähemmän harmaita loskan kyllästämiä aamumasennuksessa treeneihin suunnistuksia, mutta harjoittelu ei ainakaan määrällisesti kalpene pätkän vertaa kotimaisille koripalloakatemioille. Leonin viimeisinä latinovuosina harjoitushaasteita haettiin myös paikallisen yliopistojoukkueen aamutreeneistä, jonka myötä useammat iltaharjoitukset viikossa pelipäivästä riippuen, heräämiset aamuharjoituksia varten niin aikaisin että kukkokin torkkuu vielä ja kolme voimaharjoitusta viikossa kuulostavat ammattilaisen elämältä.

Ammattilaiseen verrattuna koulunkäyntiä oli kuitenkin pykälän verran enemmän.

– Harjoittelu oli aika kovaa etenkin määrällisesti. Normaali päivä saattoi alkaa aamutreeneillä, joihin herätys on 4:50 ja aamutreenit alkaa 5:30. Sieltä sit kouluun, koulupäivän loputtua puntille, sit treenit joukkueen kanssa ja ruuhkassa istumisen jälkeen oon himassa illalla seiskalta, Leon selaa muistista treenipäiväkirjaa.

– Tosi pitkiä päiviä ja rankkaa, kun tapahtumia oli paljon ja samalla koitti hoitaa koulun mahdollisimman hyvin. Kyllä täällä tietysti harjoitusten intensiteetti on ihan eri luokkaa, mutta Meksikon aika kuitenkin valmisti hyvin tähän JBA-arkeen, eikä täällä sillä tavalla arjen puolesta tullut mikään shokkina.

Vastuu kasvattaa

Koripallo on vuonna 2026 globaalimpi laji kuin se on ikinä ollut, mutta samanlaista pallonpomputtelua se ei silti joka puolella Tellusta ole. Perinteisesti yliopistotasolla koripallo sisältää Atlantin toisella puolella joitain samankaltaisuuksia miltei opinahjosta riippumatta. Lukiotasolla varianssia sen sijaan löytyy suurin piirtein piin desimaalien verran.

Oppimisympäristönä todella villillä pensselillä maalattujen, erilaisien haasteiden kohtaaminen viikosta toiseen on täysin ainutlaatuinen kotimaiseen korisvärikarttaan verrattuna. Nuoren suomalaisen kasvettua rooliin jossa vastuuna oli vastustajan taululle väritetyn yhtälön selvittäminen, alkoi myös taitopuolen kehitys ottaa tuulta siipien alle vahvemmin ja vahvemmin.

Kilpailun taso ei vastaa kotimaista Divari-A:ta, mutta ryhtiä alaspäin painavan vastuun kantaminen rinta röyheänä valmistaa koviin paikkoihin ensiluokkaisella tavalla. Ei ole sattumaa, että tulokaskaudellaan Leon on hypännyt nopeasti profiilipelaajaksi ja vastuunkantajaksi JBA:n sinivalkoisissa.

– Kyllä mulla lopulta oli aika iso rooli siinä meidän joukkueessa, kasvoin pelaajana todella paljon niiden neljän vuoden aikana. Henkisellä puolella se oli myös iso haaste tajuta, että jos mä en skorannut niin kyllä me monesti oltiin silloin ongelmissa, Leon toteaa.

– Tietysti samalla koitti löytää keinoja saada joukkuekavereita mukaan ja oli meidän joukkueen pelaaminen kuitenkin lähempänä eurokorista kuin monen muun koulun. Henkilökohtaisesti isoin kehitys tapahtui kuitenkin korintekotaitojen puolella, kun kohtasi jatkuvasti erilaisia paikkapuolustuksia ja korinteon taakka oli paljon mun harteilla.

Maajoukkuekesästä Keski-Suomeen

Koripallohyppäys takaisin Suomeen tapahtui viime kesän aikana, Leonin käytyä pikavisiitillä Jyväskylässä ennen kuin siirtyi U20 maajoukkueen leirityksiin ja EM-kisoihin.

Siirtymävaiheen paineita ja kovia kulmia pehmensi saman valmentajan alaisuudessa pelaaminen maajoukkueessa ja seurajoukkueessa, sekä muutama tuttu pelaaja maajoukkueleireillä. Loppukesästä lopullisesti JBA-leiriin saapuessa joukkue ja ympäristö tuntui nopeasti omalta.

– Joukkue otti mut kyllä tosi hyvin vastaan heti. Kesän maajoukkueleirit sai pään pelillisiin juttuihin vähän mukaan ja oli siellä pari tuttua pelaajaa JBA:stakin, niin se helpotti tosi paljon, Leon muistelee.

– Kun veti koko kesän saman valmentajan kanssa joka odotti sit myös Jyväskylän arjessa, oppi tuntemaan pelitavan ja sen, mitä multa halutaan. Siitä huolimatta treenipelit oli haastavia ja hyppy divarivauhtiin koulupeleistä oli tottakai iso.

Mutkatonta uuteen ympäristöön ja täysin uuteen pelivauhtiin hyppääminen ei ollut, eikä sitä kukaan odottanutkaan. On itsessään valtava muutos ihmisen mielenmaisemassa herätä joka aamu kävelemään Monnarille, hoitaa kaikki arjen askareet yksin ja suorittaa siviilipalvelusta JBA:lle samalla kun pitää itse huolen omasta harjoittelusta, palautumisesta ja ruokailusta ensimmäistä kertaa elämässä.

Se kävi kuitenkin kaikille sivustaseuraajille hyvin nopeasti selväksi, että tälle tasolle varsin valmiista pelaajasta on kyse kun vain saadaan pää mukaan kropan vauhtiin.

– Koko ajan pelaaminen on tuntunut helpommalta. Alussa tempo oli paljon kovempi kuin mihin olin tottunut, ja tuntui että oli koko ajan kiire. Nyt peli tuntuu vähän hidastuvan, Leon miettii.

– Isoin juttu siihen on, että harjoittelu täällä on tosi laadukasta. Tuntuu, että joka viikko menee eteenpäin ja oppii uusia juttuja. Intensiteetti on erilaista kuin ikinä ennen. Kaikki pienet jutut yritetään tehdä täysillä ja sitä vaatii valmentajat, mutta myös pelaajat toisiltaan.

Ammattimaista arkea Jyväskylässä

Ammattilaisuutta tulevaisuudessa tavoittelevan nuorukaisen Suomeen paluun yhteydessä koripallovaihtoehtoja olisi varmasti löytynyt jonoksi asti. Pääkaupunkiseudulta perinteisesti varteenotettavia kasvuympäristöjä on useita ja väyliä miesten Korisliigaan löytyy miltei juuri niin monta kuin on sinne pyrkiviä pelaajia.

Suusta suuhun kulkeneiden tarinoiden ja suositusten perusteella joku Jyväskylässä ja JBA:ssa kuitenkin tuntui vetävän puoleensa, eikä päätöstä ole tähän mennessä tarvinnut katua. Arki pyörii täysin koriksen ehdoilla ja häiriötekijöitä on suhteellisen vähän siviilipalveluksesta huolimatta, koska nekin työtehtävät pyörivät seuran toiminnan ympärillä.

Seuraaville tasoille hyppäämiseen toimivana ponnahduslautana Jyväskylä on Leonille näyttäytynyt erinomaisena valintana.

– JBA:ssa harjoittelu ja pelaaminen on varmasti niin lähellä ammattijoukkueen toimintaa kuin voi, että siinä mielessä tämä on ollut erinomainen valinta. Vaikka siviilipalveluksessa on hommaa treenien ja pelien ulkopuolella, niin saan kuitenkin pidettyä todella hyvin huolen levon ja palautumisen määrästä ja laadusta treenien ulkopuolella, Leon ynnää.

– Jos haluaa koriksessa oikeasti kehittyä ja ottaa askeleita eteenpäin, niin onhan tää ihan älyttömän hyvä vaihtoehto verrattuna mihin tahansa. Tää oli hyvä vuosi tulla tänne testaamaan, että onko tää oikeasti se elämä, mitä haluan elää. Ja kyllä se siltä nyt tuntuu, että tähän olen valmis lyömään kiinni just niin paljon kuin se ikinä vaatiikaan.

Koripallon ulkopuolella jonkun sortin kehä on myös saavuttanut tutun pisteen, kun Lauttasaaren blanco on päätynyt maisemareitin kautta Jyväskylään.

Suurkaupungin hulinat ovat enää taustapeileissä, mutta urheilupääkaupunki on aina urheilupääkaupunki. Koripalloharjoitusten ja sivarivelvoitteiden ulkopuolelle ei mahdu paljoa, mutta siitä vähästäkin on jäänyt hyvä maku JAMKin kyljessä asuvalle urheilijalahjakkuudelle ja JBA:n tukipalvelut ovat olleet ammattimaiseen ja omatoimiseen koripalloilijan elämään opetellessa tukena.

– Pakko myöntää, että tää on ollut kiva kaupunki. Odotuksia ei juuri ollut, mutta kivaa on ollut ja ihmiset on todella mukavia. Vaikka, rehellisesti, mä en kyllä hirveästi muuta kuin kämpän ja hallin väliä kulje, Leon naurahtaa.

– Kentän ulkopuolella on ollut iso apu urheilupsykologeista ja ravintopuolen ihmisistä. Niistä on saanut paljon tukea arkeen, palautumiseen ja kaikkeen sellaiseen mitä ei ehkä osannut etukäteen miettiä mitenkään haasteiksi tai asioiksi, joihin tarvitsee oikeasti panostaa että tätä jaksaa tehdä täysillä.

Ammattilaisen elämä on usein uran alkutaipaleilla joukkuetoiminnan ulkopuolella yksinäistä, eikä se puoli arjesta usein näy ulkopuolisille. Erityisesti nuorille urheilijoille sen oman ydinjutun ulkopuolella yksin oleminen on välillä raskasta ja yksinäistä.

Kun itsensä kanssa viettää aikaa, tulee itselleen tutuksi. Kaikille se ei ole helppoa ja kivaa, mutta jos Öunapin isän poika vaikuttaa kentällä äärimmäisen tasapainon omaavalta urheilijalta, ei se totuus kauheasti muutu kun kotiovi menee selän takana kiinni.

– Kyllä tässä on oppinut tietysti tuntemaan itseään paremmin, mutta en mä murehdi kauheasti. Se ei oikeastaan koskaan ole ollut mun tapa. Mulla on vähän sellainen, ja tarkoitan tämän parhaalla mahdollisella tavalla, “onko tällä nyt oikeasti väliä?” -mentaliteetti, Leon hymähtää.

– Oon aina ollut sellainen, etten hirveästi stressaa. Kun pystyy laittamaan asiat oikeaan perspektiiviin, tekee elämisestä itselleen vähän kevyempää. Ja kyllä mä voin sanoa, että elämä on tällä hetkellä aika hyvin.

Kuulostaa lupsakalta, jopa lämpimältä ja eteläamerikkalaisen rennolta fiilistelyltä.

Jos pitäisi kevyen koriksesta ja elämästä jutustelun päälle tilata parille gringolle tacot espanjaksi, onnistuisko se?

– Todellakin. Ja vähän small talkia mausteeksi.

Leon ja muu JBA-miehistö seuraavan kerran Monnarin kotiparketilla keskiviikkona 4.2. klo 18:30, vastassa sarjavitonen Raholan Pyrkivä!

Tiketit taskuun täältä: https://events.liveto.io/?search=jba