Jyväskylä Basketball Academy ei ole ollut Lotta Tiittaselle vain paikka pelata. Se on ollut ympäristö kasvaa. Vuosien aikana loukkaantumiset, kuntoutus ja paluut kentälle muovasivat jotain pysyvämpää kuin yksikään tilasto. Pelaajan, joka ymmärtää työn merkityksen ja ihmisen, joka kantaa vastuuta myös silloin, kun se ei ole helppoa.

Kesä 2021 oli Tiittasen Lotalle kiireisempi kuin monelle muulle koripalloilijalle Suomessa. Alle 16-vuotiaiden maajoukkueproggikseen kuuluminen oli oma juttunsa ja siihen piti panostaa kaikki henkiset ja fyysiset resurssit.

Korona-callbackina voidaan muistella aikoja, jolloin Pohjoismaiden Mestaruuskisoihin ja seuraavan vuoden 17-vuotiaiden MM-kisojen karsintaturnaukseen kuljettiin karanteenipäivien kautta. Tiiviiden turnausaikataulutusten lisäksi hurja leirityskalenteri piti huolen pelaajien fyysisestä kuormituksesta.

Lotan kohdalla horisontissa odotti myös äidin lihapatojen taakse jättäminen ja muuttaminen Jyväskylään aloittamaan lukio. Turun Riennon pelipaidan vaihtaminen JBA:n sinivalkoisiin. Yhdistetään nämä MM-karsintojen painekattilaan, niin henkinen taakka on riittävä.

Ranskaa vastaan 10. elokuuta pelatussa ottelussa Lotan ottelu jää kesken.

Ennen Monitoimitalolla 11. elokuuta pidettäviä JBA:n harjoituksia kapteeni Titta-Riina Lepistö kävelee toimitsijakopille kamojen kanssa.

”Oliko se ACL?”

Oli se.

Kasvua kentän ulkopuolella

”Tulin uuteen kaupunkiin keppien kanssa ja pystyin saman tien sanomaan, että en pelaa koko kautena peliäkään”, muistelee nyt viidettä JBA-kauttaan pakettiin lyövä Lotta.

Aiempaa isompien haasteiden ja itsensätutkiskelun pariin päästiin jo ensimmäisellä Jyväskylän kaudella, mutta ihan eri tavalla ja erilaisten asioiden äärellä painien kuin alunperin oli tarkoitus.

”Kun normaali joukkueen arki puuttuu, puuttuu myös se rytmi, mihin on tottunut. Polven kuntoutus oli täysin uusi maailma – ei mitään hajua, mitä se oikeasti on tai miten se etenee. Ja samaan aikaan kaikki muu ympärillä oli uutta”, Lotta summaa.

”Olin valmistautunut muuttamaan koriksen perässä uuteen kaupunkiin. Ennen MM-karsintoja kaikki oli kohdallaan ja odotin uutta ympäristöä ja pääseväni pelaamaan naisten Divaria, mikä tuntui just oikealta tasolta itselle.”

Uuteen kaupunkiin, arkeen ja ympäristöön hyppäämisen haasteet ovat monelle varmasti tuttuja. Uusi rytmi koulun ja urheilun yhdistämisen puolesta, ympärillä kasapäin uusia ja entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. Nuori urheilijan alku hakee paikkaansa joukkueesta pelaajana ja ryhmän jäsenenä, samalla navigoiden täysin uusia sosiaalisia ympyröitä.

Kun identiteetin ja arjen yksi kivijaloista vaihdetaan lennosta täysin toisenlaiseen, hyvän olon tasapainoa ei ole helppo saada hetkessä aikaiseksi.

”Arki ei ollut aluksi järin helppoa. Muutin pois kotoa, urheilu – sellaisena kuin sen tunsi – vaihtui kuntoutukseen, enkä ollut kunnolla mukana joukkueessa kun en pystynyt pelaamaan”, Lotta pyörittelee.

”Kun pääsin kiinni kouluun ja kentän ulkopuoliseen elämään paremmin, ja polvi alkoi liikkua ja tekeminen lisääntyi, homma alkoi rullata.”

Hypätään vuosi eteenpäin.

Polven kuntoutus maalissa, kausi 2022-23 kynnyksen takana odottamassa ja Tiittasen klaanin nuorimmainen pukemassa JBA-rekvisiittaa päälle ensimmäisen kerran tositarkoituksella. Tätä varten tänne tultiin, tämän takia täällä ollaan ja tähän on pistetty yli vuosi ylimääräistä työtä kentän ulkopuolella.

”Totta kai alussa mietti koko ajan polvea ja pelotti vähän, mutta samaan aikaan tuntui, että pystyn taas antamaan korikselle kaiken. Että pystyn jättämään sen loukkaantumisen taakse ja palaamaan kentälle omana itsenäni”, Lotta kertaa.

Vuosi jonka Lotta vietti sivussa oli haastava pelaajalle, mutta joukkueelle verrattain onnistunut. JBA pelasi ensimmäistä kertaa pudotuspeleissä, tippuen ratkaisevassa puolivälieräottelussa vieraskentällä aikuisten liiga-, ja maajoukkuekokemuksen karaisemalle Helsingin NMKY:lle.

Kauden jälkeen pelaajia siirtyi sivuun toiminnasta tai hyppäsi liigakentille reilun viisikollisen verran. Kaikki oli uutta Lotalle, kaikki oli uutta joukkueelle.

”Uusi joukkue, uusi tilanne – ja samalla ajatus, että ei kaiken tarvitse mennä heti täydellisesti. Vaikka eihän sitä itselleen oikeasti osaa olla ikinä niin anteeksiantavainen kuin pitäisi.”

Itselleen on vaikea olla armollinen tilanteessa, jossa palaa oman osaamisensa pariin täysin eri tilanteessa, kuin missä sen jätti. Maajoukkueleireiltä ja MM-karsinnoista keppisoturina seuraamaan kilpailua sivusta. Toimintatapoihin ja pelaamisen periaatteisiin juuria kasvattaneen joukkueen uutta kappaletta kirjoittamaan.

”Tuntui, että loukkaantumisen kautta kaikki se meriitti, millä olin tullut, valui vähän viemäriin. Olin tosi innoissani siitä, mihin olin pääsemässä – ja sitten en päässytkään näyttämään mitään. Tiesin, että kun palaan ja pääsen lopulta kentälle, lähden pelillisesti kuromaan takamatkaa kiinni siihen missä olin ennen loukkaantumista”, Lotta toteaa.

Nousujohteinen kausi piti sisällään kuitenkin välähdyksiä entisestä. Alle 18-vuotiaiden maajoukkueleirikutsu löytyi postilaatikosta ja keväällä tehty puhdistusoperaatio kuntoutettuun polveen sai liikkeeseen entisestään puhtia.

Uusien pelillisten asioiden opettelu, pelaajan identiteetin muokkaaminen ja koriksen ulkopuolella kasvaminen tekivät kaudesta joukkueen takkuilevasta esiintymisestä huolimatta kiistatta onnistuneen nuorelle urheilijalle. Askelmerkit seuraavalle tasolle hyppäämiseen löytyivät kauden edetessä, enää piti kerätä vauhtia hyppyyn.

”Olin juuri lähdössä maajoukkueleirille. Kirjaimellisesti seuraavana päivänä. Olin pakannut ja kaikki oli valmiina, oli tosi hyvä fiilis”, Lotta muistaa.

Oliko se toinen ACL?

Oli se.

“Täällä en ollut koskaan yksin”

”Se toinen loukkaantuminen oli tosi kova paikka. Just kun olin saanut kurottua eron ja takamatkan kiinni, ihan kaikki alkoi alusta.”

Loukkaantuminen johti nopeaan realisaatioon siitä, että kolmesta ensimmäisestä Jyväskylän vuodesta vain yksi kulkee koripallon pelaamisen ehdoilla. Koripallovalmiuksien hiomisen sijaan hiottiin liikeratoja ja voimatasapainoja.

Toinen kuntoutuskerta meni jo rutiinilla. Rutiini ei toisaalta aina tarkoita henkistä helpotusta.

”Toisella kerralla tiesin ehkä liiankin hyvin, mitä on tulossa. Jokaisen otetun askeleen jälkeen muisti, miten pieni askel se on suhteessa koko prosessiin”, Lotta pyörittelee.

”Sen tajusin kyllä nopeasti jo ensimmäisellä kerralla, että Jyväskylä oli kuntoutuksen kannalta paras mahdollinen paikka. Fyssarit ja valmennus tekivät jatkuvasti yhteistyötä, tiesin koko ajan missä mennään.”

Kun arjen peruskivistä yksi ei näytä normaalilta, tarvitaan tukea ja sisältöä muualta. Koulun ja muun kentän ulkopuolisen elämän tasapainottelu urheilun kanssa on haastavaa koripalloon täysillä panostaessa, mutta koripalloarjen muuttaessa muotoaan, kahden muun tekijän rooli kasvaa.

”Kokonaisuutena tästä ympäristöstä jäi kuitenkin alusta asti hyvä kuva”, Lotta vakuuttaa. Nuoren ja tavoitteellisen opiskelijaurheilijan arki vaatii selkeyttä ja tukea. Jos palloja on ilmassa liikaa, häiriötekijöitä vierellä ja kaiken joutuu pitämään kasassa yksin, urakka kasvaa nopeasti liian suureksi yhdelle ihmiselle.

”Täällä arki oli selkeää. Opinnot ja urheilu toimi yhdessä, eikä tarvinnut stressata kumpi vie toista.”

On kuitenkin muistettava, ettei urheilija ole vain urheilija tai opiskelija vain opiskelija. Kukaan ei ole ”vain” mitään yhtä asiaa.

”Tärkeintä oli se, että valmentajien ja muun ympäristön kiinnostus ei ollut pelkästään kentällä tekemisessä – vaan myös siinä, miten muuten menee. Se teki kaikesta, miten sen nyt sanois, inhimillistä. Vastoinkäymisten kanssa oli helpompi elää kun tuntui, että musta välitetään”, Lotta nyökyttelee.

Kaksi kuntoutusta läpi käynyt Lotta palasi jälleen parketille joukkueen kanssa kaudeksi 2024-25. Rooli joukkueessa oli samanlainen kuin ennen toista loukkaantumista, mutta ryhmän jäsenenä joukkueen arkea eli vielä entistäkin vahvempi ja päättäväisempi nuori aikuinen.

Kasvua tapahtuu elämän aikana, halusimme sitä tai emme. Vastoinkäymisiä ei kukaan kohdalleen toivo, mutta kasvun alustana ne toimivat kuitenkin pettämättömän hyvin kun ne oppii käsittelemään oikein.

Kaksi täyttä vuotta opetellut Lotta on kasvanut monin tavoin, vaikka sekään prosessi ei ole ollut millään tavalla suoraviivainen tai helppo.

”Vaikeinta on ehkä se ajatus, että “mitä jos tätä ei olisi tapahtunut”. Missä olisin nyt?”, Lotta myöntää.

”Samaan aikaan tiedän, että kaikki se on kasvattanut mua todella paljon. Kun vastoinkäymisistä pääsee yli, palkinto odottaa toisella puolella.”

Jyväskylä Basketball Academyssa kolme kautta koripalloa on merenrantakaupungeissa koripallo-oppinsa alkutahdit saaneelle pelaajalle ollut pelillisesti merkittävä ympäristön muutos. Kolmen pisteen heittoa on hiottu, palloskriinilukuja opeteltu ja otteluiden voittoja sinetöity vastustajalta peliväline ryöstämällä.

Niitä taitoja ja ominaisuuksia on hiottu myös silloin, kun joukkueella ei ole ollut kentällä lentokeli. Tunteja on lyöty sisään silloinkin, kun väsyttää ja päähän hiipii ajatus, että mikä järki tässä on.

Ne asiat, mitkä yksinkertaisesti pitää hoitaa, ne hoidetaan. Eikä neuvotella.

”Koripallo on opettanut mulle työmoraalia ja sitoutumista. Sitä, että pystyy tekemään asioita, jotka ei ole kivoja – ja tekemään ne silti hyvin. Se on myös opettanut vastuuta. Sitä, että olen vastuussa ensiksi itselleni, mutta samalla joukkueelle ja ympäristölleni”, Lotta niputtaa.

”Kun tilanne sitä vaatii, pitää pystyä menemään epämukavuusalueelle ja tehdä työ loppuun. Ei vain silloin, kun itselle sopii. Siitä voin olla ylpeä, kuinka paljon olen ollut, ja olen nykyään valmis laittamaan itseäni likoon.”

Kapteeniksi kovimman kautta

Kun oppii tuntemaan itsensä paremmin, tietää mihin pystyy ja kuinka paljon kykenee tarpeen tullen venymään. Kun ympäriltä poistui jälleen viime kauden jälkeen tuttuja kasvoja, jonkun piti täyttää ryhmän johtajan saappaat.

Niihin saappaisiin oli tapahtunut huomaamatonta kasvua jo monta vuotta. Kapteenin rooli oli uusi, mutta samalla juuri se minkä Lotta oli valmis ottamaan.

”Jos sitä miettii pidemmältä ajalta, niin kun lähdin nuorena kotoa, oli pakko kasvaa ja oppia kantamaan vastuuta. Ja koripallo on vienyt sitä vielä pidemmälle vuosi vuodelta – etenkin johtajuuden näkökulmasta”, Lotta vakuuttaa.

”Kapteenina oleminen on opettanut vaatimaan vielä eri tavalla. Sekä itseltä että muilta. Ja ennen kaikkea olen oppinut aiemmilta kapteeneilta sen, miten vaaditaan oikein ja sanotaan asioita ääneen kun sen paikka on. Nyt tiedän miten johtaa – en vain, että haluan johtaa.”

Kun mahdollisesti Lotan viimeinen JBA-kausi lipuu kohti iltahämärää, on vielä kerran hyvä kurkata taakse jäävää peräaaltoa ja kaikkea sitä, mikä on auttanut nyt 20-vuotiasta koripalloilijanuorta pääsemään tähän pisteeseen. Kukaan ei ole matkaa kulkenut Lotan puolesta, mutta yksin matkaa ei ole tarvinnut taittaa.

”Ei ole ollut hetkeä, jolloin olisin ollut yksin. Se on ollut suunnattoman tärkeää. Täällä on ollut tukiverkosto, joka oikeasti haluaa auttaa eteenpäin ja joka välittää”, Lotta painottaa. Silkkihansikkain ei ole arjen haasteita myöskään siloteltu. Ei urheilijalle, ei opiskelijalle, ei nuorelle ihmiselle.

”Se, että vaatimustaso on pysynyt korkealla myös vaikeina hetkinä, on ollut tärkeää. En ole päässyt helpommalla kuin muut vain siksi, että jotain on sattunut – ja juuri siksi koen, että olen kehittynyt”, Lotta toteaa.

”Vaikka matkaan on mahtunut paljon vastoinkäymisiä, tämä on ollut mulle turvallinen ympäristö kasvaa.”

Pelillisesti Lotan väkevin ajanjakso JBA-paidassa tähän asti oli kauden 24-25 puolivälin tienoilla. Kauden, joka loppui epäonniseen alastuloon joukkuekaverin jalan päälle, kuinka muutenkaan.

Lotan pelaamista kauden viimeisestä seitsemästä ottelusta kuusi voittoa. Seitsemän syöttöä Hyvinkään Pontevaa vastaan. 33 minuuttia kentällä, yksi hurja stepback-kolmonen ja voitto perjantai-iltana Turun NMKY:ta vastaan. Saman viikonlopun sunnuntaina 14 pistettä ja 5 riistoa, joista viimeinen ottelun voiton sinetöinyt pallovarkaus, Torpan Poikia vastaan.

”Ne fiilikset erityisesti noiden kahden viimeisen pelin lopussa – niitä ei saa mistään muualta. Ei mistään muualta elämässä. Silloin muistaa, miksi näitä tunteja on lyönyt sisään”, Lotta hehkuttaa.

Luota prosessiin

Pelillinen perintö JBA:n tuleville vastuunkantajille on selvä. Hurja monipuolisuus. Lyödään ne liivit päälle, mitä joukkue milloinkin kipeimmin tarvitsee. Joukkueen yhteiset asiat tehdään niin kuin ne on sovittu tehtävän. Ei oikoreittejä. Ei ”mut ku”, vaan ”mun paha, mä hoidan”.

Kun astuu taaksepäin ja katsoo asiaa isomman linssin läpi, näkee pelaajan perinnössä vuosien ja vastoinkäymisten tuoman kasvun ihmisenä. Ne kulkevat käsi kädessä.

”Kun katson itseäni silloin kun tulin tänne ja nyt, ero on todella iso. Silloin olin vähän epävarma, yksi muista ja hain itseäni vaikken osannut ajatella sitä vielä niin. Nyt olen kapteeni ja kannan vastuuta. Se on kasvua, josta olen ylpeä”, Lotta sanoo.

Poikkeuksellisen viisivuotisen JBA-polun kulkenut Lotta on nyt valmiimpi pelaaja, valmiimpi ihminen, tarttumaan tulevaisuuden mukanaan tuomiin haasteisiin. On se mitä tahansa, missä tahansa.

Lotta hoitaa.

”Haluaisin, että minut muistetaan pelaajana ja ihmisenä, joka teki asiat tinkimättömästi oikein. Vaikka olisi vaikeaa, asiat tehdään niin kuin ne kuuluu tehdä”, Lotta miettii.

”Luotetaan prosessiin.”